Utö 22.-25.5
Kauan odotettu Utön reissu alkoi torstaina aamuvarhaisella, kun Jukka tuli hakemaan minut ja Ainon. Tampereelta matka jatkui kohti Turkua, josta poimimme mukaan Peterin ja Ossin. Auton takakontti oli lievästi sanottuna täynnä tavaraa, mutta kaikki kamat mahtuivat sinne ainakin jotenkuten. Pärnäisistä alkoi noin viiden tunnin laivamatka Utöseen.
En ollut kauheasti ennen nähnyt mitään merilintuja, joten jo m/s Eivorin kannelta tuli muutama elis. Erään saaren rannassa kellui riskilä, merikihuja havaittiin parikin kappaletta ja lisäksi näimme kolmen ruokin parven. Matkan aikana sain nisäkäseliksen harmaahylkeestä. Oli myös hauska katsella viittä merikotkaa samassa kiikarinkuvassa.
Perillä kannoimme tavarat kämppään ja söimme. Sen jälkeen hajaannuimme kiertämään saarta. Alkuun ei oikein tiennyt, mihin olisi pitänyt suunnata. Kävelimme Ainon kanssa etelään päin, ja näimme retken ensimmäiset pensaskertut ja hernekertut. Pesiviä lapintiiroja näkyi runsaasti. Illalla staijasimme luotsiasemalla, mutta mitään kovin suurta muuttoa ei mennyt. Lahdella olivat paikallisena mustakurkku-uikku- ja heinätavipariskunnat, ja lisäksi kivillä yksinäinen pikkusirri.
Jukka ja Aino olivat myös näkevinään kauempana kalliolla karikukon, mutta omasta mielestäni kaukoputkessa näkynyt lintu muistutti erehdyttävästi västäräkkiä…
Utön huuhkajapari istuskeli komeasti läheisellä luodolla. Upea havainto, kun en ollut koskaan ennen lintua nähnyt. Olin kuullut vain kumean huhuilun muutaman kerran talvisessa metsässä.
Puista löytyi kultarinta laulamasta, ja tämä oli itselleni vuoden ensimmäinen. Ainolle se olisi ollut elis, mutta lintu katosi jonnekin. Onneksi niitä havaittiin paljon muina päivinä, ja esimerkiksi majapaikkamme lähistöllä kultarinta lauleskeli useaan otteeseen iloisesti.
Päivä oli ollut pitkä, joten kymmenen jälkeen menimme nukkumaan. Ainoastaan Ossi tallusteli itäniitylle puoli yhdeksitoista, jolloin yritettiin saada aamulla paikalla ollutta viiriäistä ääneen atrapilla. Lintu oli varmaankin jatkanut matkaansa, kun mitään ei ollut kuulunut.
Perjantai 23.5
Herätyskello soi neljältä, ja aamustaiji alkoi vähän ennen viittä. Muutto oli edelleen melko vaisua, muutamia pikku parvia silloin tällöin.
Lahdella kellui paljon paikallisia pilkkasiipiä. Täällä pääsi kunnolla ihastelemaan niitä ja tarkkailemaan lentäviä lintuja lähietäisyydeltä. Ennen olin nähnyt pääasiassa vain kaukana painavia muuttoparvia. Kivikosta löytyi vihdoin myös ihan oikea ja todella komea karikukko, vaikka Utössä nämä karikukot tuntuvat olevan kovasti västäräkkien kaltaisia.
Merikihun saalistus oli mielestäni yksi retken hienoimpia haviksia. Ilmataistelu oli hurjan näköistä touhua linnun ahdistellessa tiiroja. Lopulta kihu sai napattua kaipaamansa aterian.
Lähistöllä lauloi pikkusieppo, ja komea koiras myös istui puun latvassa muutaman hetken. Hauska kaveri, kun ei niitä liian usein tule havaittua. Aino sai linnusta myös eliksen.
Lähdimme komppaamaan etelään päin, jos pusikosta vaikka pomppaisi jotain mielenkiintoista. Ruovikosta esiin lennähti jokin kerttunen, mutta tarkempi määritys jäi auki. Pensaista löytyi kultarinta sekä muutamia hernekerttuja ja pensaskerttuja.
Suuntasimme eteläniemen piisamilammikolle, koska Peteriä kiinnostivat kovasti nisäkäsvuodenpinnat. Kävellessämme kivikkoista katajikkoa pitkin, säikähdin yhtäkkiä hirveästi. Olin juuri astumassa maahan, kun huomasin jalkani alla hautovan haahkan.
Onneksi ehdin tajuta asian, joten mitään ei sattunut. Jos olisin päättänyt haahkaemon ja poikasten päivät, asia varmaan kalvaisi mieltäni pitkään. Linnulla on kyllä erinomainen suojaväri, joten kannattaa aina tuollaisilla paikoilla katsoa, mihin jalkansa laittaa.
Noin kymmenen metriä käveltyäni huomasin jalkani alla taas jotain. Pienessä linnunpesässä oli kolme kaunista munaa, pesä oli ilmeisesti lapintiiran. Tällä kertaa osasin paremmin varoa, ja munat säilyivät ehjinä. Päätimme kuitenkin kiertää vähän kauempaa polkua pitkin, ettemme vahingossa astuisi poikasten tai pesien päälle.
Varovasti lähestyimme piisamilätäkköä, jotteivät eläimet pelästyisi meitä. Odotimme hetken aikaa, mutta piisamit pysyivät tällä kertaa piilossa.
Eteläkärjessä kuulimme mustaleppälinnun laulua, ja Aino sai eliksen. Muleli ei kuitenkaan näyttäytynyt, vaikka yritimme sitä kalliolta etsiä. Eteläniemen kivikossa lenteli pensastasku, joka oli Ainolle taas elämänpinna, ja itselleni vuodari. On aina hauska katsella vuoden ensimmäisiä lintuja, erityisesti hyönteissyöjiä, kun niitä ei ole talven aikana ollenkaan nähnyt.
Pohjoisesta koetimme etsiä sinirintoja, laihoin tuloksin. Lapintiirat esittivät hienoja lentonäytöksiä ilmassa, ja haahkapoikue uiskenteli rantavedessä. Läheiseltä luodolta Ossi ja Jukka löysivät luotokirvisen, joka oli Ainolle ja minulle elis. Aika hauska juttu, että luotokirvinen on selvästi tummempi kuin tutummat metsäkirvinen ja niittykirvinen.
Tyllillä oli kuulemma poikanen jossakin lähistöllä, ja kaksi lintua juoksentelikin rantahiekalla edestakaisin. Pikkuista en kuitenkaan nähnyt. Muutaman kerran tylli tuli sen verran lähelle, että siitä sai jonkinlaisia kuvia.
Lounaan olimme tilanneet etukäteen Hannalta, ja söimme herkullista kalalaatikkoa. Seuraa meille piti Hannan mummu, jolla riitti puhuttavaa vaikka mistä. Ymmärsin puheesta suurimman osan, vaikka olen lukenut ruotsia vasta kaksi vuotta.
Ruuan jälkeen Aino ja Ossi jäivät päiväunille, ja me muut lähdimme etsimään piisamilammikolla nähtyä luhtahuittia.
Istuimme kallionpainanteessa tähyillen luhtahuittia kaislojen seasta. Se ei kuitenkaan tepastellut komeasti esille, vaikka odotimme muutaman tovin. Komppasimme lätäkön ympärillä pariinkin otteeseen, mutta huitti pysyi piilossa. Lintu oli tainnut jatkaa matkaansa.
Illalla itäniityn rannalla oli komea suosirri, josta tuli vuodenpinna. Kivillä seikkaili muutama punajalkaviklo, ja vedessä ui tukkasotkapari sekä koiraslapasorsa. Kallioiden puskissa lauloi useita pensaskerttuja. ”Raripuskaksi” kutsutussa pensaassa kähmyili harmaasieppoja, pajulintuja ja hernekerttuja. Ilmassa lenteli todella paljon pikkuhyönteisiä, joten kyllä hysyjen kelpasi.
Utössä leijaili jännän näköisiä hyönteisiä, jotka roikottivat takajalkojaan. Välillä niitä pörräsi ympärillä jopa liiaksi asti. Myöhemmin kuulin, että kaverien nimi oli karvahyttynen. Tällaisia kummajaisia en ollut aikaisemmin tavannut.
Lauantai 24.5
Auringonnousu on aina upeaa katseltavaa, ja oli hienoa kävellä aamulla staijipaikalle ihaillen auringon ensisäteitä.
Lahdella oli komea isosirri paikallisena. Linnun punertava höyhenpuku oli loistokkaan näköinen hyvässä myötävalossa. Gavioita muutti jonkin verran. Itse en parvia kauheasti mereltä löytänyt, silmät meinasivat väkisin painua kiinni parin tunnin nuhaisten yöunien jälkeen. Muutto ei nytkään ollut maata mullistavaa, joten lähdimme kiertämään saarta. Kävellessä sitä virkistyi, eikä enää ollut yhtä väsynyt olo.
Kylän puissa ja puskissa oli pikkulintuja, kuten harmaasieppoja ja punavarpusia. Käenpiika vihelteli silloin tällöin, ja retkiporukkamme muiden jäsenten mielestä sen valitus kuulosti omalta puheeltani. Sain kuulla tästä aina, kun käenpiika oli äänessä. Ei ole todellakaan helppoa olla joukon nuorin.
Näinkin sitä voi lintuja tarkkailla
Jukan ja Ainon kanssa lähdimme itäniityn rantaan. Mitään kummempia siellä ei näkynyt. Palasimme polkua pitkin raripuskan kohdalle. Pusikossa lauloivat ruokokerttunen ja lehtokerttu. Välillä äänessä olivat myös erehdyttävästi kuhankeittäjältä ja kultasirkulta kuulostaneet linnut, mutta samaan aikaan oksien kätköistä kuului poikien supinaa…
Lähdimme koko porukan voimin katsastamaan tykkikalliot. Yhdessä pensaassa pyöri pajulintuja ja niiden lisäksi laulava kultarinta. Lintu luritteli oikein innoissaan, ja tuli hyvin näkyville. Oli todella mahtavaa ihailla kaukoputken läpi sen vahvan keltaista rintaa, ja etenkin punaista kurkkua linnun laulaessa. Lähietäisyydeltä nähty kultarinta oli ehdottomasti yksi retken makeimpia haviksia, tämän tulen varmaan muistamaan vielä pitkään.
Ossi ja Peter olivat havainnoineet lintua hieman eri suunnasta, eivätkä ilmeisesti olleet nähneet tätä yhtä hyvin kuin me muut. Kämpällä käytiinkin kiivasta keskustelua otuksen laulutavasta ja pukutuntomerkeistä. Linnun tarkkaa lajia pohdittiin ankarasti, oliko se nyt kultarinta, luhtakerttunen vai taiturikultarinta. Myöhemmällä tarkastuskäynnillä paikalta löytyi kultarinta, joten eiköhän se ollut sama kaveri kuin aamulla.
Asuntomme luovutimme puolenpäivän aikaan, seuraavan yön majapaikasta ei ollut tietoa. Ilma oli kyllä mitä hienoin, joten tarvittaessa voisimme nukkua kalliolla. Roudatessamme kamojamme ulos Tenovuon Jorma tuli näyttämään kuollutta lapinsirkkua, joka vielä eilen oli lennellyt eteläniemellä. Näkyviä vammoja linnussa ei ollut, ja koiraan höyhenpuku oli äärimmäisen kaunis. Oli hauskaa tarkastella siivekästä niin läheltä, mutta mieluummin sitä olisi ihaillut elävänä.
Ainon ja Jukan kanssa kävelimme eteläniemeen. Oli aivan tyyntä ja aurinko porotti korkealta. Koska iltapäivän lintumeno oli lähes olematonta, loikoilimme kalliolla ja söimme eväitä. Aino lähti hakemaan makuualustojamme kylältä. Juuri kun hän oli palannut, Peter soitti ja sanoi kahden pikkukuovin olevan paikallisena staijipaikan lähellä. Olisivat olleet Ainolle eliksiä, mutta hän ei jaksanut taas kävellä takaisin. Niinpä vain minä ja Jukka läksimme luotsiasemalle.
Pikkukuoveilla oli tajuttoman hyvä suojaväri, enkä meinannut löytää niitä millään, vaikka muut näyttivät kaukoputkella paikan. Luulin aluksi, että linnut olivat vain joku vitsi, jotta tulisimme turhaan toiselle puolelle saarta. Lopulta kuitenkin hoksasin linnut, jotka kätkeytyivät kalliota vasten todella hyvin.
Vähän ajan kuluttua Ainokin siirtyi eteläniemestä luotsiasemalle, ja onnistui näkemään pikkukuovit. En jaksanut kauheasti seurata päivämuuttoa, joten päätin vain levätä kalliolla. Ossi ja Jukka huomasivat molemmat yhden muuttavan parven merellä, mutta mitään muuta ei juuri näkynyt.
Illalla Ossi painui staijamaan eteläkärkeen. Kun hän vähän päästä soitti, että kahlaajia muuttaa ihan mukavia määriä, me muutkin suuntasimme samalle paikalle. Merellä meni parvea toisen perään, iso osa linnuista oli suosirrejä. Myös luotsiasemalla staijanneet näkivät runsaasti kahlureita, ja yhteensä illan aikana laskettiin muun muassa lähemmäs 700 suosirriä ja noin 480 pientä kahlaajaa. Vaikka muutto oli ollut aiemmin retkellä lähes olematonta, niin tämä kyllä korvasi kaiken. Kerrassaan mahtavaa kahlaajien iltamuuttoa!
Muutto hiipui yhdeksän jälkeen, mutta jäimme kalliolle, koska meillä ei ollut kiirettä nukkumaan. Hanna oli nimittäin järjestänyt meille jonkinlaisen yösijan, mutta herrasmiehet juhlivat siellä vähintään kahteentoista asti. Eteläniemen staijipaikalla meitä viihdytti peltomyyrä. Seisoimme paikallamme liikkumatta, ja myyrä tuli aivan jalkojemme juureen jyrsimään jotain ruohoa. Veikeän näköinen otus, josta osa joukostamme kuittasi nisäkäseliksen.
Mustaleppälintu lauloi myös muutaman kerran, mutta tälläkään kertaa emme saaneet lintua näkyviin. Kävellessämme kylälle päin ihailimme auringonlaskua, joka sai taivaanrannan hehkumaan punaisen, violetin ja oranssin eri sävyissä.
Kylällä etsimme sarvipöllöä, ja näimme sen lentämässä kaupan nurkilla. Otus oli salamyhkäisen näköinen liidellessään hämärissä.
Koska juhlijoilla menikin pitempään, pääsimme rakenteilla olevaan kahvilaan nukkumaan.
25.5. Sunnuntai
Viimeinen päivä oli edessä, ja ennen lautan lähtöä ehtisi vielä hyvin katsastaa saaren. Jossain kylällä seikkaili nokkavarpunen, mutta sitä en onnistunut näkemään. Muuten kylän lintutarjonta oli varsin tavanomaista. Puun oksalla istunut käenpiika oli kuitenkin kiva havainto, koska en ollut ikinä ennen lintua nähnyt.
Mietimme minne päin saarta pitäisi suunnata, kun saimme tiedon, että Ossi oli löytänyt itäniityltä pussitiaisen! Ripeästi siis sinne, ja lintu löytyikin ruo´on päästä istumasta. Melkein heti se kuitenkin nousi lentoon, ja samalla kuului pussitintin haikea ääni. Lintu näytti katoavan etelään päin, mutta palasi pian takaisin ruovikkoon.
Lintua päästiin kunnolla ihailemaan, ja monet saivat siitä eliksen. Pussitiaiskoiras oli kyllä komean näköinen otus. Päivemmällä lintu siirtyi saunalahden pajupuskaan. Samaan pensaaseen istahti kerran pikkulepinkäinen, ja oli hauska vertailla samassa kiikarinkuvassa olevaa lepinkäistä ja pussitinttiä. Naamiopäiset linnut olivat kuin toistensa kopiot, toinen vain vähän toista suurempi.
Itäniityn raripuskasta löytyi aamulla vielä naarassinirinta, josta tuli retken seitsemäs elis. Vaikkei tällä linnulla ollutkaan kovin paljoa sinistä rinnassa, se oli ihan itsensä näköinen. Kesäkuun toisensa päivänä lähden reiluksi viikoksi Lappiin vaeltamaan, joten ehkäpä siellä näen komean sinirintakoiraan.
Ensimmäisestä saarireissusta jäi todella hyvät fiilikset. Lintusäät eivät olleet kovin otolliset, mutta toisaalta oli ihanaa nauttia auringonpaisteesta kokonaiset neljä päivää. Siivekkäitä olisi voinut näkyä hyvällä tuurilla moninkertainen määrä. Silti oli mukavaa tarkkailla ihan peruslajejakin, siinä kuitenkin oppii eniten. Täällä pääsin esimerkiksi hyvin vertailemaan hernekertun ja pensaskertun eroja. Myös eri lintujen laulut tulivat tutummiksi, erityisesti mustapääkertun ääntä muut yrittivät takoa päähäni. Sen laulu saattaa edelleen olla vähän hakusessa, mutta enköhän opi senkin jonain päivänä tunnistamaan. Kerrassaan mieletön retki, Utöseen täytyy vielä joskus päästä uudestaan!
Meri