Sumuisessa Säpissä

Kello neljä aamulla: kahvinkeitin raksahtaa päälle ja kännykkä aloittaa epätoivoisen herätysyrityksen turturikyyhkyn miellyttävällä kujerruksella. Ulkona on vielä täysin pimeää ja sumuista.  Täytyy olla päässä vikaa, kun herää vapaaehtoisesti tähän aikaan. Ajatus siitä, että niin tekee 11 muutakin henkilöä, lohduttaa edes vähän.  Saavillinen kahvia tekee kuitenkin ihmeitä ja innostus tulevasta retkestä alkaa vallata alaa. Olotila on kuin kuormajuhdalla, kun seison pihalla odottamassa kyytiä. Saappaat ( välttämättömät Säpin rannoilla ), eväät, sadetakki, kiikari, kaukoputki, pipa ja paksummat hanskat, mitähän kaikkea unohtui? Mietityttää miten muutama viikko sitten leikattu polvi kestää retken Säpin kuoppaisilla niityillä ja liukkailla kivillä.

Juuri kun olemme saaneet auton nokan kohti Poria, puhelin soi. Avomies muistuttaa ystävällisesti, että unohdit muuten sinapin, jos aiot paistaa makkaroita. No, sen menetyksen kyllä kestää. Matkalla muistuu muitakin unohtuneita asioita, mm. tulitikut. No, eiköhän sellaisetkin jostain löydy. Kuten tavallista, sääolosuhteet tekevät parhaansa hankaloittaakseen Säpin matkaa, tänä vuonna on vuorossa tiheä sumu. Näkyvyyttä ei voi olla enempää kuin 50 metriä, toivottavasti ei ole paljoa hirviä liikenteessä.  Jälleen kerran kuskina toimiva Jukka vilkuilee aina välillä olenko hereillä, kun olen kuulemma niin hiljaa. Pitäisihän sen tietää jo yöretkiltä, etten ole yhteiskuntakelpoinen aamuneljän ja kuuden välillä.

Kahvitauko sumuisessa aamussa. ©Tuija Palonen

Saavuimme satamaan 10 vailla seitsemän, ihan kivasti ennen veneen lähtöä.  Veneeseen kiipeäminen onnistui yllättävän hyvin ja siinä vaiheessa, kun istuutui kylmälle ja kostealle veneen penkille, muisti sen viimeisenkin unohtuneen asian, istuinalustan. Keli on miellyttävän tyyni, veneessä ei tarvinnut pelätä roiskeita. Aamuinen meri-ilma oli kuitenkin sen verran viileä, että matkalla ainakin varmasti heräsi. Ensimmäinen saaresta havaittu laji oli varis, mikä sai kommentteja vahvasta aloituksesta.  Sumu rajoitti näkyvyyttä haitaksi asti ja retken aloitussuunnitelmaa mietittiin saunan kuistilla nautitun kahvin ohessa. Staijaus ei tullut kysymykseenkään,  joten hanhiston niitty vaikutti lupaavalta kohteelta.

Muun porukan ollessa vielä saunalla, lähdin kävelemään vessalle päin. Lintuaseman vieressä oli näköjään jyväruokinta kalliolla. Vasemmalta siihen laskeutui jokin rastaan kokoinen lintu, jonka jätin melkein katsomatta. Hetken kuluttua linnun muoto rekisteröityi, ’eihän tuo ole tosiaan mikään rastas, sehän on pieni kyyhky.’ Kiikarit silmille, kun sumussa värituntomerkit olivat näinkin läheltä katsottuna harmaata massaa. Sillähän on kilpikonnakuvio selässä! Puhelin taskusta ja luettelosta ensimmäinen nimi, joka sattuu istumaan saunan kuistilla autuaan tietämättömänä vajaan 100 metrin päässä olevasta pikkurarista. Eihän täällä Säpissä ole majakan alla kunnon kenttää. Kolmannella yrittämällä täytyi luovuttaa. Tässä vaiheessa iski pienoinen paniikki, pakko huutaa. Entäs jos lintu pelästyy ja häipyy?

– Jukka!

Hyvä, lintu on edelleen paikalla. ’Älä liiku,  katso lintua, että näet mihin se lähtee, jos se saa päähänsä häipyä.’ Hetken hiljaisuus ja saunalta kuuluu vastaus. ”No, mitä?” Mitä se oikein ajattelee, että huvikseni kiljun täällä vessan ovella?! Tottakai pitäisi käsittää, että olen nähnyt jotain mielenkiintoista ja on syytä raahata itsensä paikalle. Tuli sitten huudettua takaisin väärä lajinimi, mutta onneksi turkinkyyhky sai porukan liikkeelle saunalta melkein yhtä tehokkaasti kuin turturikyyhkykin. Ja lintu pysyi paikallisena niin kauan, että tulevatkin venekunnat näkivät sen.

Löydä kuvasta turturikyyhkyn kuvaaja. ©Tuija Palonen

Lopputulos sumun hälvettyä, 1 kv turturikyyhky. ©Olavi Kalkko

Sumusta huolimatta retki alkoi siis loistavasti, spontaani elis itselle ja elis monelle muulle retkeläiselle. Ja tietenkin vuodenpinna, päivänpinna ja niin edelleen niille, jotka lajin olivat nähneet jo aikaisemmin ja pinnoja laskevat. Ja mainio kuvauskohde avoimella ruokintapaikalla, Olli odotti kärsivällisesti puoleen päivään sumun hälvenemistä.

Turturikyyhkyn ihailun jälkeen suuntasimme Hanhistoon mutkan kautta, mukana kulkivat myös Heliniemien perheen nuorimmat, joiden tavoitteena oli bongata ’pitkätukkainen lehmä’, Säpissä vapaana laiduntavaa ylämaan karjaa. Matkalla niitylle havaittiin hippiäisiä, hömötiaisia – joiden vaellus näkyi myös saaressa asti, käpytikkoja ja punarintoja. Sumun keskeltä kuului myös mielenkiintoisia ääniä, jotka tulkitsimme mufloneiksi. Tämä oli arvaukseen perustava määritys, koska eivät ne lehmiltäkään kuulostaneet.

Ylämaan karjaa voi rapsuttaa, jos uskaltaa. ©Tuija Palonen

Rantakatajikossa kokeilimme hippiäisatrapin tehoa, ja jälleen kerran parvi vilkkaita pieniä lintuja tuli etsimään lajitoveriaan. Osalle retkeläisistä tämä oli ensimmäinen kerta, kun hippiäisiä pääsi ihastelemaan läheltä.  Hanhiston niityltä ei löytynyt kuin niittykirvisiä, rantaviivasta tosin löytyi harmaahaikara, pieni parvi suosirrejä ja parvi kurmitsoja, jossa oli kapustarintoja ja tundrakurmitsoja. Sumu ei vieläkään ottanut hälvetäkseen, ja määrityksissä jouduttiin luottamaan pääasiassa ääniin. Aikaa kierroksella saatiin kuitenkin kulumaan, ja siirryimme saunalle evästauolle. Tauon aikana Raivion Joni ja kumppanit löysivät Hanhiston länsireunasta virtavästäräkin, mikä aiheutti pienen mietinnän, pitäisikö lähteä takaisin Hanhistoon. Sumun hälveneminen ja tauolla olijoiden huono juoksukunto kallisti suunnitelman kuitenkin staijaamiseen Lännennokassa saaren toisella laidalla.

Polun varrella matkalla Lännennokkaan rätisi peukaloinen, mutta muuten uusia lajeja ei löytynyt. Olematon etelätuuli ei innostanut lintuja muuttamaan, paikallista linnustoa mereltä löytyi kuitenkin jonkin verran. Yllättäen lähin luoto, Präälä, oli tyystin tyhjä linnustosta. Edes paikalliset kalastajat eivät pelottaneet luodolla kävellessään mitään ilmaan. Hiljaisesta iltapäivästä huolimatta retkeläiset pääsivät ihailemaan haahkoja, luodolla istuvaa vanhaa merikotkaa sekä alleja.

Sujuu se staijaaminen näinkin. ©Tuija Palonen

Rannalla vieraili nopeasti varpushaukka, ja lähimäntyjen latvassa pyöri kaksi kuusitiaista, joita on aina kiva nähdä saarissa. Lepinkäinen lekutteli hetken Etelä-karin yllä ja kiurun ääni kuului rannalta. Myös muita luontohavaintoja tehtiin, rantavedestä löytyi meduusa retken nuorimmaisten toimesta.  Vielä hetki ennen poistumistamme yksinäinen merikihu suoritti ohilennon kohti etelää. Paluu mantereelle tapahtui perinteisesti aurinkoisessa ja tyynessä säässä, tosin tälläkertaa ruokkilinnut loistivat poissaolollaan. Vuodet eivät siis aina ole samanlaisia, myöskään sataman rantaruovikon harmaahaikara ei näyttäytynyt tänä vuonna.

Paluukyytiä odotellessa sää oli selkiytynyt©Tuija Palonen