BloggausYleistä

Ekoretkeilemässä

Keskiviikko valkeni kauniina ja aurinkoisena.  Olin ottanut päivän vapaaksi ihan vaan retkeilyn takia.  Nyt joku saattaa ihmetellä, että ehtiihän sitä työpäivän jälkeenkin pitkälle. Ei ehdi, kun kulkupeliä liikuttaa vain oma lihasvoima. Kysymys on tietenkin yhdistyksen ekopinnakisasta, joka on saanut yllättävän suosion. Positiivisimmat arviot liikkuivat 20 osanottajan tienoilla, nyt osallistujia on 47.  Joukkoon mahtuu monenlaista kisaajaa, tosissaan johtopaikasta kilpailevat, normaalistikin ekosääntöjen mukaan liikkuvat retkeilijät ja muuten vaan retkeilijät tai paremman kunnon toivossa kisaan liittyneet. Autottomana ja kisailuhenkisenä ekopinnakisaan oli helppo lähteä mukaan, ja kerrankin oli jopa toivoa sijoittumisesta.

Päivän kohde oli kahlaajaparatiisi Lokkisaari Lempäälässä.  Kartan mukaan matkaa kotiovelta oli 24 kilometriä per suunta. Tähän mennessä pisin pyöräilyreissu oli ollut 39 kilometriä, eli tästä tulisi aika lailla lisää.  Kaukoputken kuljetus pyörällä on oma taiteenlajinsa, mutta onneksi tähänkin ongelmaan löytyy ratkaisuja Lintuvarusteesta. Jalustareppuun mahtuu kätevästi pienet eväät, lintukirja, havis, kartta ja litran juomapullo. Juuri muuta siihen ei sitten mahdukaan, mutta ihan riittävästi yhdelle henkilölle.  Koko hökötys painaa varmaan 10 kiloa, mutta kulkee selässä näppärästi. Jostain syystä sitä on kuitenkin ruvennut harkitsemaan kevyempää hiilikuitujalustaa alumiinisen tilalle.


Jalustareppu pakattuna. Kaukoputken kantohihna on varmuuden vuoksi pujotettu repun hihnojen väliin, jos pikalukitus pettää pyöräillessä. Kannattaa myös kääntää videopää niin, ettei kahva paina takaraivoon, kokemuksen kautta opittua. Kuva © Tuija Palonen

Retki alkoi ihan mukavasti, sopivassa 12 asteen lämpötilassa pururataa Hallilasta Hervantaan, josta sitten siirryttiin metsäteille. Ensimmäisenä etappina oli Riuttajärvet ja Taivalpirtti. Leppälintuja ja tiltaltteja lauloi vähän joka puolella, ja palokärkikin huuteli jossakin kauempana. Isoimmat mäet sai edelleen taluttaa, kun ei vieläkään uskalla runnoa mäkiä ylös tuon polven kanssa. Lähestyin jo tien päätepistettä, kun viereisestä ojasta nousi metsäviklo. Hienoa, mutta samassa meinasin jäädä auton alle. Toivoton, vastaantuleva kuski ajoi ihan sisäkaarteessa ja huomasi minut vasta niin viime tingassa, että jouduin väistämään ojan puolelle. Onneksi mitään pahempaa ei sattunut, mutta kiitos vaan, ensi kerralla saisi opetella ajamaan omalla puolellaan tietä!

Kaikki hyvä loppuu aikanaan, kuten myös tie. Oli aika pistää uusi fillari koetukselle ja siirtyä Birgitan polulle, jota ei siis ole tehty pyöräiltäväksi. Pitkoksista ja turpeisesta kesantoniitystä selvittiin, mutta sitten polku nousi kirjaimellisesti pystyyn edessäni. Mitäs ihmettä? Ei täällä tälläistä viimeksi ollut? Pitäisikö tässä kääntyä takaisin ja pyöräillä sittenkin asvalttiteitä pitkin? Kilometrejä tulisi kamala määrä lisää.  Pyörän parkkeerauksen ja penkalla kiipeämisen jälkeen este osoittautui kaasuputkityömaaksi. Kaivinkonekuski oli kuitenkin peitellyt kaivannon polun kohdalta jotenkuten, joten siitä oli mentävä yli. Ensin jalustareppu, sitten vähän nestetankkausta ja takaisin toiselle puolelle. Tällä kertaa sitten pyörä ilmaan ja menoksi. Vähän otti voimille, mutta selvittiin ilman materiaali- tai henkilövahinkoja kaivannon yli. Hippiäisten iloinen kannustuslaulu kuului metsästä, mutta jostain syystä se ei tuntunut kovin lohduttavalta. Metsäpolku ei ollut yhtään sen kiitollisempi pyöräiltävä kuin niittykään. Pitkoksia ja kiviä, ja viimeiset 30 metriä ennen metsäautotietä pirunpeltoa, jossa sai taas nostaa fillarin ilmaan. Puoliväliin meinasi hyytyä täysin, mutta ankaran ponnistelun jälkeen selvisin metsäautotielle.


Ensimmäinen pyöräilyyn soveltumaton pätkä pirun peltoa takana, toinen mokoma vielä edessä. Kuva © Tuija Palonen.

Tie oli ylä- ja alamäistä huolimatta helppo pyöräillä, ja hakkuuaukean laulava metsäkirvinen oli uusi ekopinna. Hetken päästä pidin taukoa Vähä-Riutan laavulla, kun en jaksanut mennä Taivalpirtin puolelle.  Kello oli jo kahdeksan, aikaa oli mennyt yllättävän paljon huonoilla poluilla. Aamu oli kaunis, ja toistaiseksi vielä viileä. Talitiainen tuli jakamaan kaurakeksin kanssani, lapin retkiltä kaipasi kyllä kuukkelia siihen nuotiopaikalle kerjäämään eväitä.  Pieni kartan tutkiminen osoitti, että seuraavalle kohteelle, Kylälammelle,  ei olisi enää pitkä matka. Tauolla olisi viihtynyt pidempäänkin kuunnellen tiltalttia ja palokärkeä, mutta uudet ekopinnat kutsuivat kohti Ahtialanjärveä.  Matkalla näkyi punatulkkuja ja käpylintuja, satunnaisia käpytikkoja kuului sieltä täältä.


Vähä-Riutan laavulla oli mukavan rauhallista, seurana vain tuttavallinen talitiainen. Kuva © Tuija Palonen.

Tien muuttuessa päällystetyksi iski epäilys, nyt tuli kyllä ajettua Kylälammen ohi. Pysäytys, kartan tutkiminen ja kilometri takaisinpäin. Pieni tie vei kesantopellon laitaan, josta näki kaukoputkella lammelle. Pahuksen lampi ei näkynyt kunnolla tielle, siksi siitä tuli lasketeltua ohi. Ekopinnojen keruussa tätä ei voinut jättää väliin, sillä olihan täältä ilmoitettu peräti viisi mustakurkku-uikkua. Laulujoutsenpari päivysti rannassa ja komeat punasotkakoiraat nahistelivat lammen keskellä. Laskuojasta nousi ilmaan valkoviklo, ja metsän reunassa kiertelevästä korpista tuli jälleen uusi ekopinna. Lämpötila oli selvästi noususuunnassa, onneksi juotavaa oli mukana riittävästi. Vihdoin lammen pohjukasta ui esille mustakurkku-uikku, ilmeisesti kaikki uikut viihtyivät siellä. Ekopinna numero 102 oli löytynyt.

Pitkällä siirtymällä Kylälammilta Ahtialanjärvelle lämpötila nousi jo varmaan parinkymmenen asteen tienoille. Takki oli ihan liikaa. Ideaparkin läheltä löytyi pikkutikka, sen parkkipaikalta kivitasku ja ilmassa pyöri satunnaisia haarapääskyjä. Kivoja katsella, mutta uusia ekopinnoja näistä ei kertynyt. Kilometrejä matkamittariin alkoi sen sijaan kertyä, 24 kilometriä, ja tuntui siltä, että matkaa oli jäljellä vielä runsaasti.

Pikkulokkien kivat äänet tervehtivät ekokisailijaa Ahtialanjärven rannassa. Matka per suunta oli 27 kilometriä, joten nyt oli hyvä väli pitää evästauko.  Takki sai kyllä lähteä vyötäisille, ja vesi pullossa oli muuttunut tylsän haaleaksi.  Sitten kaukoputki kohti Lokkisaarta. Tuossa on liro, toinen, kolmas.. Mitä? Koko saarihan on täynnä liroja! Illalla tiiraan ilmoitettiin kokonaislukemaksi 90 liroa. Kärsivällinen odottelu kantoi korviin kuitenkin punajalkaviklon äänen, liyky- liyky. Sentään uusi ekopinna, ei tullut turhaan poljettua tänne asti. Helleessä tarkkailu alkoi olla jo tuskallista ja siirryin välillä kuusen varjoon tarkkailemaan saarta.  Jonkin ajan päästä Itkosen Tatu saapui paikalle ja patisti väsyneen tarkkailijan paremmalle paikalle, aurinkoon. Ruskosuohaukat loistivat poissaolollaan, mutta sääksi kävi hakemassa kalan järvestä. Tatu huomasi tyytyväisenä, että pitkään saaressa yksin viihtynyt punajalkaviklo oli saanut kaverin, kun kummatkin linnut näkyivät lennossa.

Lokkisaari tyynenä ja kuumana päivänä. Kuva © Tuija Palonen.

Kuten tavallista, kuuma keli oli huono lintujen tarkkailuun ja jouduin poistumaan Ahtialanjärveltä puolen päivän tienoilla vain yhtä ekopinnaa rikkaampana. Kahlaajat ja ruskosuohaukat loistivat poissaolollaan. Olisihan niitä varmasti näkynyt illemmalla, mutta alkoi olla turhan kuuma olla ulkona, kun vielä muisti, että takaisin kotiin oli 27 kilometrin pyöräilymatka.

Punasotkapariskunta Ahtialanjärvellä. Kuva © Tuija Palonen.

Ensimmäiset kilometrit kohti Tamperetta sujuivat reippaasti alamäkeen ja matkalta löytyi leppälintuja sekä uusi pikkutikka. Kuljussa Puskiaistentien tienoilla lauloi sirittäjä, joka kasvatti ekopinnojen määrää taas yhdellä. Kuumuus oli lähes ylivoimaista, matkanvarren mittarit näyttivät 24 astetta. Ylämäet oli jo syytä taluttaa, ei kertakaikkiaan jaksanut ajaa niitä ylös.  Hervannan kohdalla reitti ei enää edennyt mahdollisimman lintuisaa reittiä pitkin, vaan mahdollisimman vähämäkistä reittiä pitkin. Päästyäni hiestä märkänä kotiin, polkupyörän matkamittari näytti 54:ä kilometriä, pisin lenkki minkä koskaan olen pyöräillyt. Ja vielä kaukoputki selässä. Mitäpä sitä ei kilpailuvietin iskiessä tekisi muutaman ekopinnan eteen?

– Tuija

Vastaa